Pieni tarina surusta

Äiti.

Soitan puhelimeesi. Vastaat matkalla jonnekin, kenttä on huono. Sanot, että voidaanko puhua myöhemmin. Ei voida.

Purskahdan sanoja sisältä, koitan löytää vastauksia ja tarvitsen niitä heti. Mitä sinä kaipasit silloin, kun olit menettänyt isäsi? Mitä kukaan voisi tehdä, kun olit menettänyt äitisi? Mistä olisi apua. Ei mistään, sillä ketään ei ollut, vastaat. Koitat kertoa. Ääni alkaa sortua. Ketään ei ollut.

Paitsi lapsia oli. Koira oli. Talo oli. Mieskin oli, mutta viikot poissa. Veli oli, mutta Pohjanmeren toisella puolen. Kukaan ei tullut.

Pyytämätön tyhjä toive.

Oli 90-luku ja puhelut kalliita. Kukkalaite oli, kallis sekin, jouduit lainaamaan naapurilta. Samanlaiset turkoosit tikkitakit päällä tyttäresi, äitisi arkun luona. Sen sisällä oksa havuisesta unelmasta käsien välissä, hän vaaleassa puvussaan. Pienin lapsesi oli kuusi vuotta, poika, joka ei ollut ikinä nähnyt kuinka isä itkee. Oli lahjapaperiin käärityt lahjat, koukeroinen käsiala, ja jouluaatto.

Minä muistan tämän ajan, lapsuuteni värisevän tunnelman kuin puuro jatkuvasti palamassa pohjaan. Sinä alat elää tätä kuin eilistä. En kysy enempää. Tuore suru ei ole minun eikä sinun, tahdon vain vastauksia siihen, miten olla ystävä kun toinen suree. Saan vanhan surun päälleni, sillä se elää sinussa.

Se mikä ei kuole.

Pieni tarina surusta.